Erikoistuva akuuttilääkäri Laura Saario: “En olisi hyvä lääkäri, jos työ olisi samaa päivästä toiseen”

13-vuotiaana minulle tuli elämän kriisi. Tuntui, että nyt täytyy päättää, mikä minusta isona tulee. Suvussani on paljon sairaanhoitajia, mukaan lukien oma äitini. He ovat olleet minulle suuria esikuvia, joten ensimmäinen ajatukseni oli seurata heidän jalanjälkiään. Äitini kuitenkin kannusti, että lukisin lääkäriksi asti. Akuuttilääketiede tuntui luontevalta suunnalta, sillä olin aluksi haaveillut ensihoitajan urasta.

Urahaaveet joutuivat myöhemmin vielä uudestaan puntariin. Harrastin silloisessa kotikaupungissani Turussa muodostelmaluistelua SM-tasolla. Sitten koitti hetki, jolloin piti valita, hakisinko lääkikseen vai satsaisinko luisteluun. Päätin päästää lajista irti ja kaksikielisenä suuntasin Ruotsiin opiskelemaan lääkäriksi.

Arvostettu paikka erikoistuvien kesken

Ruotsissa opiskelleiden AT-lääkäreiden täytyy valmistumisen jälkeen suorittaa puolentoistavuoden työjakso. Perinteisesti jakso tehdään Ruotsissa, mutta Vaasa on neuvotellut Uumajan kanssa sopimuksen niin, että sen voi toteuttaa myös täällä Ahvenanmaan lisäksi. Työskentelin jo opiskelujen aikana Vaasan keskussairaalassa ja viihdyin todella hyvin.

Oli selvää, että valmistumisen jälkeen haluan tehdä työjaksoni juuri täällä.

Vaasan keskussairaala herätti aikanaan kiinnostukseni, sillä se oli menestynyt todella hyvin koulutuskyselyissä, ollen erikoistuvien keskuudessa arvostettu koulutuspaikka. Ruotsissa opiskelu ja Suomessa työskentely ovat yhdessä laajentaneet näkökulmiani terveydenhoitoon. Lääketiede ei ole mustavalkoista, joten on ollut mielenkiintoista huomata, kuinka jotkin käytännöt ja ohjeistukset eroavat maiden välillä.

Kaksikielisenä valitsin Vaasan osin kielten vuoksi, koska haluan käyttää myös ruotsia työssäni. Lisäksi merkittävä tekijä oli mahdollisuus palata luistelun pariin. Jäälle oli valtava ikävä, sillä taukoa oli kertynyt jo vuosien verran. Jäähalli on minulle se paikka, jonne työasiat eivät seuraa. Kun laitan luistimet jalkaan, on mahdotonta keskittyä mihinkään muuhun. Nyt oman harrastamisen rinnalle on tullut myös valmentajan rooli. On ihanaa tehdä töitä nuorten fiksujen naisten kanssa, jotka jakavat saman intohimon.

Nimi ja kasvot eivät huku täällä massaan

Minulla on vain hyvää sanottavaa kollegoistani, meillä on täällä kiva työyhteisö. Aina on joku, jonka kanssa istua ruokalassa ja taukohuoneessa on naurua ja vitsailua. Nämä hetket tuovat vastapainoa päivien muille tapahtumille, sillä tämä on kuitenkin paikka, jossa kohtaamme kriittisesti sairaita potilaita.

Tämä on myös sopivan kokoinen sairaala. Nimi ja kasvot eivät huku massaan ja työkavereihin tutustuu paremmin. Esihenkilökin oppii tuntemaan hyvin ja tietää, missä tarvitsee tukea – ja tulee näyttämään kädestä pitäen, jos tarvitsee. Tällä ei myöskään ole vahvaa hierarkiaa, vaan kaikki haluavat opettaa, tukea ja ohjata eteenpäin. Oma homma laitetaan tarvittaessa hetkeksi tauolle, jos työkaveri tarvitsee apua, erikoisalaan tai ammattiryhmään katsomatta. Työskentely on täällä moniammatillista jokaisen potilaan kohdalla. Eihän tätä kukaan yksin tekisi, ei lääkäri, eikä hoitaja. Eniten teen hoitajien kanssa yhteistyötä; meillä on erilaiset koulutukset ja se on valtava rikkaus. Sen myötä voimme täydentää toistemme osaamista potilaiden parhaaksi. Meillä kaikilla on täällä yhteinen päämäärä ja sama halu auttaa.

Funktiomme on estää henkeä ja terveyttä uhkaavat tilat, jotka vaativat arviota nyt eikä huomenna. Kaikista sairaimmat saavat nopeimmin arvion, jolloin ne ketkä pystyvät odottamaan, yleensä joutuvat. Perusterveydenhuollon resurssipula heijastuu myös päivystykseen. Meille ohjautuu tämän vuoksi potilaita, joiden hoito kuuluisi esimerkiksi terveyskeskuksiin, mutta jonot ovat pitkiä. Samaan aikaan me päivystyksessä emme ole perusterveydenhuollon osaajia, eikä meillä riitä mahdollisuudet näiden potilaiden hoitoon päivystyspotilaiden lisäksi. Potilaan turhautuminen tuntuu omallakin kohdalla, se on aina yhtä rankkaa.

Aito kiitos koskettaa

Jokainen päivä päivystyksessä haastaa jollain tapaa. Mutta minä pidän siitä, vaihtuvat tilanteet kiehtovat. En olisi hyvä lääkäri, jos työ olisi samaa päivästä toiseen. Ala on laaja ja opittavaa niin valtavasti, että pitää muistaa olla armollinen sen suhteen, ettei kaikkea tarvitse hallita heti. Haaveissani on, että tulevaisuudessa saisin olla mukana alan kehittämisessä. Eniten minua motivoivat arjen onnistumiset; kun on ollut kiva päivä töissä, olen saanut ratkottua tilanteita ja olen oikeasti pystynyt auttamaan. Hyvän palautteen saaminen tuntuu aina merkitykselliseltä myös meidän lääkäreiden mielestä. Kiitolliset potilaat ovat meille iso juttu.

Voin ehdottomasti suositella Pohjanmaan hyvinvointialuetta myös muille erikoistuville! Olen itse päässyt laajasti työskentelemään eri klinikoilla, ja kaikista on jäänyt päällimmäiseksi positiiviset fiilikset. Täällä työnantaja tukee paljon eteenpäin kouluttautumista ja aina on ollut sovittavissa, jos on halunnut hakea oppia myös ulkoisista koulutuksista. Kuulemani perusteella se ei ole itsestään selvää kaikissa sairaaloissa.

Vaikka se on klisee, päivystyksessä työskentely on konkreettisesti näyttänyt sen, kuinka elämä voi muuttua sekunnissa. Se on omassa arjessa opettanut, että ei jää pieniin murheisiin kiinni. Pyrin vaikuttamaan niihin asioihin, joihin pystyn ja loppuja en jää vatvomaan.

Meitä on 8000 ammattilaista, joista jokaisella on oma tarinansa ja yhdessä olemme Pohjanmaan hyvinvointialue. Tämä artikkeli on osa sarjaa, jossa kerromme ammattilaistemme urapoluista, heidän ajatuksistaan työn hyvistä puolista, haasteista ja hyvinvointialueesta työnantajana.